Alun perin vuonna 1976 ilmestynyt Metallic KO on keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen The Stoogesin livealbumi. Sen originaalin julkaisun tarkoituksena oli sisältää jälkimmäinen osa The Stoogesin Michigan Palacessa, Detroitissa yhdeksäs helmikuuta 1974 soittamasta konsertista. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen keikka ennen sen vuoteen 2003 ajoittunutta reunionia. Masternauhojen tarkempi tutkiminen on osoittanut, että Metallic KO:n originaali julkaisu sisältää yhdeksäs helmikuuta 1974 soitetun konsertin jälkimmäisen osan, mutta lisäksi alkuosan varhaisemmasta, kuudes lokakuuta 1973 samaisessa paikassa soitetusta konsertista. Toukokuussa 1988 ilmestynyt tupla-albumi Metallic 2xKO sisältää kokonaisuudessaan molemmat konsertit. Vuonna 1998 albumi julkaistiin uudelleen originaalilla nimellään. Mukana olivat jälleen molemmat konsertit, mutta vielä muutamilla aikaisemmin julkaisemattomalla biiseillä ryyditettyinä. Metallic KO:n ilmestyttyä Skydogin julkaisemana vuonna 1976 albumia pidettiin puolivirallisena bootleggina. Sen nauhoituksista vastasi Michael Tipton. Metallic KO koostuu suurimmaksi osaksi aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta. Vuoden 1973 konsertissa Raw Power-albumin kappaleet ovat melko keskeisessä asemassa. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat nimikappale, toinen merkkiteos Search and Destroy ja niin ikään lähes albumin ydintuotantoon lukeutuva Gimme Danger. Vuoden 1974 konsertti päättyy versioon Richard Berryn säveltämästä ja The Kingsmenin levytyksenä erityisen tunnetusta garagerockklassikosta Louie Louie. Harvinaisesta tuotannosta Rich Bitch kestää lähes 12 minuuttia ja Cock in My Pocketkin reilut seitemän minuuttia. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi kotimaassa Eppu Normaalin levytysohjelmistoon. The Stoogesin peruskokoonpanoa albumilla täydensi pianisti Scott Thurston, josta oli tullut yhtyeen virallinen jäsen. Ilmestyessään Metallic KO:sta muodostui melko suosittu albumijulkaisu. Punkrock oli tekemässä maihinnousuaan ja The Stooges oli saavuttanut maineen eräänä sen tienraivaajista. Niinpä Metallic KO päihittikin levymyynnillisesti The Stoogesin viralliset albumijulkaisut ja ensimmäisen vuoden aikana pitkäsoittoa meni kaupaksi Yhdysvalloissa importina yli 100 000 kappaletta.
Toukokuussa 1974 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Phenomenon on brittiläisen rockyhtyeen UFO:n kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Michael Schenkerin kitaroima pitkäsoitto. Hän oli tuossa vaiheessa ottanut UFO:n lineupissa Mick Boltonin paikan. Phenomenon oli yhtyeen tuotannosta ensimmäinen Chrysalis Recordsille nauhoitettu pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt UFO:n albumi. Tyylillisesti Phenomenon tuli merkitsemään UFO:lle irtiottoa yhtyeen varhaisemmasta bluespohjaisesta space rock-tyylistä kohti suoraviivaisempaa hardrocksoundia. Michael Schenker on maininnut albumin kappaleista Rock Bottomin edustavan jatkumoa hänen Scorpionsin kanssa levyttämälleen mainitun yhtyeen esikoisalbumin Lonesome Crow nimikappaleelle. Schenker tarvitsi kappaleen, jossa hän voisi hyödyntää improvisaatiota. Rock Bottomista Phenomenonille nauhoitettu versio oli alkanut harjoituksissa riffinä ja kappaleeseen kirjoitettiin lisää riffejä. Schenkerille Rock Bottom edustaa edelleen käynnissä olevaa prosessia. Soittaessaan mainittua kappaletta nykyisin konserteissa hän hyödyntää soolon muistettavimpia osia, mutta jättää tilaa esittääkseen myös viimeisintä mielentilaansa. Phenomenon-albumin toinen merkkiteos on myös singleformaatissa ilmestynyt Doctor Doctor. Kappale ei tuoreeltaan saavuttanut listasijoitusta, mutta vuonna 1979 ilmestyneeltä UFO:n konserttitaltioinnilta Strangers in the Night samaisesta kappaleesta poimitusta versiosta muodostui UFO:n ensimmäinen top 40-menestys. Vuonna 2010 ilmestyneellä albumilla Best of a Decade UFO versioi samaisen biisin Vinnie Mooren kanssa. Ten Years Afterin basistin Leo Lyonsin tuottama Phenomenon nauhoitettiin Morgan-studioilla Lontoossa. Albumin originaalista kansitaiteesta ja valokuvista vastasi Hipgnosis.
Goldie & The Gingerbreads oli vuosien 1962 ja 1967 välillä toiminut yhdysvaltalainen naisrockyhtye, joka kaikkien aikojen ensimmäisenä naisrockin edustajana solmi levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Genya "Goldie" Zelkowitzista (tuli myöhemmin tunnetuksi soolourallaan nimellä Genya Ravan), Ginger Biancosta, Margo Lewisista ja Carol MacDonaldista muodostunut yhtye oli yksi ensimmäisistä, joka murtautui miesten dominoimalle alueelle. Yhtye solmi vuonna 1963 levytyssopimuksen Deccan ja seuraavana vuonna Atlanticin kanssa. Vuonna 1962 Zelkowitz esiteltiin rumpali Ginger Panabiancolle newyorkilaisclubissa, jossa Zelkowitz esiintyi Richard Perryn yhtyeen The Escortsin solistina. Panabianco saapui lavalle soittamaan eräälle Perryn ystävälle. Tutustuminen naisrumpaliin herätti Celkowitzissa idean naisrockyhtyeen perustamisesta. Kaavaillun yhtyeen nimi keksittiin nopeasti. Goldie oli nimi, jonka Genyan äiti oli antanut hänelle heidän saavuttuaan sodan jälkeen Puolasta Yhdysvaltoihin ja gingerbread Gingerin nimeen liittyvä sanaleikki. Richard Perry ja muut The Escortsin jäsenet olivat yliopisto-opiskelijoita. Kun kesäkonserttien aika oli mennyt ohi, Genya ja Ginger alkoivat etsiä pianistia ja valitsivat mainittuun tehtävään nopeasti Carol O' Gradyn. Naiskitaristin löytäminen osoittautui huomattavasti hankalammaksi tehtäväksi. Monet kitaristit kävivät tarvittaessa soittamassa, mutta kun yhtye säesti Chubby Checkeriä vuonna 1962 kiertueella Länsi-Saksassa ja Sveitsissä, se esiintyi ilman kitaristia. Urkuri Margo Lewis korvasi O' Gradyn ja hänestä tuli yhtyeen kolmas pysyvä jäsen. Lewis esiintyi yhtyeen kanssa jo Chubby Checkerin kanssa tehdyllä kiertueella. Seuraavana vuonna Goldie and the Gingerbreads löysi tuossa vaiheessa Atlantic/Atco Recordsille kiinnitetyn kitaristi/solisti Carol MacDonaldin, josta tuli yhtyeen neljäs pysyvä jäsen. Gerry and the Gingerbreadsin ensimmäinen levytys oli Spokane Recordsin julkaisema single Skinny Vinnie. Vaikka se oli kreditoitu Celkowitzin ja Stan Greenin nimiin, kappale oli itse asiassa hienoisesti tekstiltään muutettu näkemys Bill Haleyn kappaleesta Skinnie Minnie. Vuonna 1964 muotivalokuvaaja ja ohjaaja Jerry Schatzberg järjesti juhlat Warholin supertähtiin lukeutuneelle Jane Holzerille. Myöhemmin kirjoittaja Tom Wolfe viittasi tapahtumaan modien ja rokkareiden vuoden juhlana. Goldie and the Gingerbreads oli buukattu soittamaan tapahtumassa ja yhtye vakuutti paikallaolijat sekä musiikillaan että lavaesiintymisellään. Paikallaolijoihin lukeutuivat Rolling Stonesin jäsenet ja Atlantic Recordsin johtaja Ahmet Ertegün, joka kiinnitti yhtyeen. Goldie and The Gingerbreadsin single Can't You Hear My Heartbeat saavutti brittilistalla sijan 25. vuonna 1965. Vaikka se julkaistiin myös Yhdysvalloissa, siellä voimakkaasti promotun Herman's Hermitsin ainoastaan kahta viikkoa aikaisemmin ilmestynyt levytys samaisesta kappaleesta esti Goldie and the Gingerbreadsia saavuttamasta omalla versiollaan kappaleesta hittiä Yhdysvalloissa. Vuosien 1967 ja 1968 aikana yhtyeen jäsenistössä tapahtui muutoksia. Paluu Yhdysvaltoihin valtavirran suosion saavuttamisen toivossa epäonnistui. Genya Ravanin voimakasta persoonallisuutta ja johtoasemaa yhtyeessä on pidetty keskeisimpänä tekijänä sen hajoamiseen. Myös turhautuminen vähäiseen levymyyntiin oli osaltaan keskeinen seikka. Genya Ravan perusti yhtyeen Ten Wheel Drive, levytti muutaman sooloalbumin ja on vaikuttanut myös levytuottajana ja radiotoimittajana. Hän tuotti Dead Boysien vuonna 1977 ilmestyneen esikoisalbumin Young Loud and Snotty. Vuonna 2004 BillboardBooks julkaisi Ravanin muistelmateoksen Lollipop Lounge:Memoirs of a Rock N' Roll Refugee. Carol MacDonald ja Ginger Bianco muodostivat myöhemmin jazz-fuusioyhtyeen Isis. Margo Lewis on New Yorkissa sijaistsevan ohjelmatoimiston omistaja ja Bo Diddleyn kuolinpesästä vastaavan Talent Source Ltd:n yhteistyökumppani. Lewis oli viimeisten kymmenen vuoden ajan Bo Diddleyn managerina ja kosketinsoittajana. Vuonna 2011 Goldie and the Gingerbreads pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. 13. marraskuuta 1997 Goldie and The Gingerbreads soitti vielä yhden konsertin ja samassa yhteydessä julkaistiin Rolling Stonen kustantama teos Book of Women in Rock. Genian, Gingerin ja Margon muodostamaa peruskokoonpanoa täydensivät basisti Debby Hastings ja kitaristi Diane Scanlon. Kolmas helmikuuta 1998 New Yorkista käsin vaikuttanut Women in Music lahjoitti Goldie and the Gingerbreadsille Touchstostone -palkinnon. Sen vastaanottavat naiset, joilla on rohkeutta ja inspiraatiota muuttaa musiikkiteollisuutta ja joiden työ on asettanut uudet standardit. Palkintoseremoniassa Ahmet Ertegün lahjoitti jokaiselle yhtyeen jäsenistä heitä esittävät pienoisveistokset.
21. huhtikuuta 1951 syntynyt Nickey Barclay on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja muusikko. Hän oli eräs yhdysvaltalaisen uraauurtaneen naisrockyhtyeen Fannyn jäsenistä ja on lisäksi tehnyt musiikillista yhteistyötä Joe Cockerin, Barbra Streisandin ja Keith Moonin kanssa. 1960-luvun lopussa Barclay liittyi osaksi Los Angelesissa sijainnutta, sessiomuusikoiden kollektiivina tunnettua Musicians Contact Servicea. Tammikuussa 1970 häntä pyydettiin liittymään naisrockyhtye Fannyyn kosketinsoittajaksi ja solistiksi. Barclay oli eräs Fannyn keskeisimmistä biisintekijöistä ja solisteista tuoden yhtyeen kokonaissoundiin elementtejä soulista, bluesista ja funkista. Maaliskuussa 1970 Barclay liittyi muutaman kuukauden ajaksi mukaan Joe Cockerin kiertueelle taustavokalistiksi ja hän oli mukana Joe Cockerin livealbumilla Mad Dogs and Englishmen. Palattuaan Fannyn jäseneksi Barclay osallistui Barbra Streisandin albumien Stoney End ja Barbra Joan Streisand levytykseen. Molemmilla edellä mainituilla pitkäsoitoilla oli niin ikään mukana Fannyn kitaristi June Millington ja jälkimmäisellä lisäksi rumpali Alice deBuhr. Barclay jätti Fannyn loppuvuodesta 1974 hieman ennen yhtyeen toiminnan loppumista. Keith Moon levytti coverin Barclayn käsialaa olevasta ja Fannyn neljännellä albumilla Mother's Pride vuonna 1973 ilmestyneestä kappaleesta Solid Gold kahta vuotta myöhemmin ilmestyneelle sooloalbumilleen Two Sides of the Moon, jonka työstämiseen Barclay osallistui kosketinsoittajana. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi laadukas sooloalbumi Diamond in a Junkyard, josta ei kuitenkaan muodostunut kaupallisesti menestyksekästä. Mainitun sooloalbuminsa jälkeen Barclay muutti Britanniaan ja vetäytyi osittain musiikkibisneksestä. 1980-luvun aikana hän perusti Lontoossa konsertoineen Nickey Barclay Bandin, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Rory Gallagherin yhtyeessä soittaneet rumpali Wilgar Campbell ja kosketinsoittaja Lou Martin, Procol Harumissa kitaroinut Dave Ball ja lisäksi basisti Pete Bingham. Vuonna 2021 valmistui Bobbi Jo Hartin Fannysta ohjaama dokumenttielokuva The Right to Rock, jonka arkistomateriaalissa Barclay on mukana. Häntä ei kuitenkaan haastateltu dokumenttielokuvaa varten.
22. marraskuuta 1968 Britanniassa ilmestynyt Dusty...Definitely on Dusty Springfieldin neljäs studioalbumi. Sen tuotantokrediitit menivät John Frantzille ja ensi kertaa myös Springfieldille itselleen. Albumin kappaleet valikoituivat Springfieldin niihin itse kohdistaman diggauksen perusteella, kuten levyn kansiteksteissä mainittiin. Springfieldin useiden muiden pitkäsoittojen tavoin myös Dusty...Definitely on tyylikirjoltaan monipuolinen kokonaisuus. Pitkäsoiton kappaleista Piece of My Heart edustaa soulia, This Girl's in Love with You poppia, Morning folkia ja Who (Will Take My Place) loungea. Dusty...Definitelyn ykköspuoli koostuu nopeatempoisemmista ja äänekkäämmistä kappaleista ja kakkospuoli lempeämmistä biiseistä. Dusty..Definitelystä muodostui kohtuullinen menestys. Albumi saavutti kahdeksan listaviikkoa, mutta sen paras listasijoitus oli suhteellisen vaatimattomasti sijalla 30. NME:n vuoden 1968 lopun listauksessa vuoden parhaista albumeista Dusty...Definitely saavutti silti kahdeksannen sijan. Springfieldin vuoden 1968 levytyksiin lukeutui lisäksi singlemenestys Son of a Preacher Man, jota Dusty oli promonnut sekä Yhdysvalloissa että Euroopan maissa. Vuoden 1968 aikana Springfield solmi Yhdysvalloissa levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Uusi sopimus mahdollisti sen, että Springfieldin brittiläinen levy-yhtiö Philips julkaisi Britanniassa hänen amerikkalaisia levytyksiään ja Atlantic Yhdysvalloissa brittiläisiä levytyksiään. Atlantic ei kuitenkaan ollut halukas julkaisemaan yhtiöllään lainkaan brittiläisiä levytyksiä ja niinpä Dusty...Definitely-albumi jäi vaille julkaisua Yhdysvalloissa. Mainitun albumin kappaleet ilmestyivät Yhdysvalloissa kuitenkin Dustyn kuolinvuonna 1999 Rhino Recordsin julkaisemalla kokoelma-albumilla Dusty in London. Britanniassa Dusty...Definitelyn julkaisi ensiksi cd-formaatissa Philips Records/Polygram 90-luvun alussa ja vuonna 2001 ilmestyi Mercury Records/Universal Musicin julkaisema digitaalisesti remasteroitu uusintapainos, joka sisältää perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta, näistä tunnetuimpana Spooky.
Paper Lace on Nottinghamista käsin vaikuttava popyhtye, joka nousi suosioon vuoden 1974 aikana. Mainitun vuoden kuluessa yhtye saavutti Britanniassa kolme top 40:ään noussutta singleä. Yhdysvalloissa Paper Lace on niputettu yhden hitin ihmeeksi, sillä siellä yhtye on saavuttanut ainoastaan yhden top 40:ään kohonneen singlen. Nykyisin toiminnassa on kaksi nimeä Paper Lace käyttävää yhtyettä, joissa kummassakin vaikuttaa yhtyeen suosion huippukauden jäseniä. Paper Lacen esiasteena voi pitää vuonna 1967 toimintansa aloittanutta yhtyettä Music Box. Sen jäsenistöön kuuluivat Cliff Fish, Dave Manders, Roy White ja Phil Wright ja ohjemistossa oli covereita esimerkiksi The Beach Boysilta. Vuonna 1969 yhtyeen nimeksi vaihtui Paper Lace. Se keikkaili pienissä clubeissa, kuten Rochdalessa sijainneessa Tiffany's:ssa ja vuonna 1971 Ashton-Under-Lynessä sijainneessa Birdcasessa. Paper Lacen esikoisalbumi First Edition ilmestyi maaliskuussa 1972. Yhtyeellä oli joitakin tv-esiintymisiä, mutta valtavirran suosiota se saavutti vasta voitettuaan vuonna 1973 ITV:n pyörittämän kykykilpailusarjan Opportunity Knocks. Paper Lace oli tehnyt koe-esiintymisen Opportunity Knocksia varten jo vuonna 1970, mutta esiintymään yhtye pääsi vasta kolmea vuotta myöhemmin. Laulusolisti Phil Wrightin, jonka nykyinen yhtye on Phil Wright's Original 70's Paper Lace, mukaan yhtye kyseenalaisti ensin esiintymisen Opportunity Knocksissa. Ohjelmalla oli kuitenkin viikoittain seitsemän miljoona katsojaa ja yhtye päätti osallistua siihen. Paper Lace voitti Opportunity Knocksin viiden peräkkäisen vikon ajan. Mainitussa kykykilpailusarjassa tapahtuneiden esiintymisten perusteella lauluntekijät Mitch Murray ja Peter Callander tarjosivat Paper Lacelle kappaletta Billy Don't Be a Hero. Kaksikolla olisi tarjottavanaan lisää biisejä, mikäli Billy Don't Be A Herosta muodostuisi hitti. Mainittu kappale pysyttelikin kolmen viikon ajan brittien singlelistan kärkisijalla maaliskuussa 1974 ja kaikkiaan Billy Don't Be a Herolle pysytteli listoilla 14 viikon ajan. Sitä seurasi niin ikään Murrayn ja Callanderin käsialaa ollut ja lyriikassaan tarinan sisältänyt kappale The Night Chicago Died, joka nousi parhaimmillaan brittien singlelistan kolmanneksi ja listaviikkoja kappaleelle kertyi 11. Kolmas Murrayn ja Callanderin kirjoittama biisi The Black-Eyed Boys saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan loppuvuodesta 1974 ja myös Kanadassa kappale nousi sijalle 37. Billy Don't Be A Heron teemana oli Vietnamin sota ja niinpä kappaleella olisi ollut potentiaalia muodostua hitiksi Yhdysvalloissa. Siellä Bo Donalson and the Heywoods ehti kuitenkin julkaista oman versionsa mainitusta kappaleesta ennen Paper Lacea, joka joutui tyytymään Billy Don't Be A Herosta työstämänsä levytyksen osalta Yhdysvalloissa listasijoitukseen 96. Al Caponeen tekstissään viitanneeseen The Night Chicago Diediin ei kohdistunut vastaavanlaista kilpailua ja vaikka Paper Lace oli sopimusteknisistä syistä estynyt esittämään kappaletta Yhdysvalloissa, se kohosi Billboardin singlelistan kärkeen, myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja saavutti kultalevyn elokuussa 1974. Kesäkuussa 1974 Paper Lace julkaisi toisen pitkäsoittonsa And Other Bits of Material. Yhtyeen hittisinglet työstettiin lineupilla Phil Wright (rummut/laulu), Mick Vaughan (soolo/rytmikitara), Cliff Fish (basso) ja Chris Morris (kitara/laulu). Vuoden 1974 aikana Carlo Paul Santanna täydensi Paper Lacen kokoonpanon. Paper Lacen on mainittu olleen kaikkien aikojen suosituin Nottinghamista kotoisin ollut yhtye ja se kutsuttiin esiintymään kuninkaalliseen varieteehen kuningatar Elisabethille. 70-luvun puolivälissä musiikilliset tyylit vaihtuivat kuitenkin nopeasti ja alkuvuoteen 1976 mennessä Vaughan, Morris ja Santanna olivat jättäneet yhtyeen. Wrightin ja Fishin lisäksi yhtyeessä vaikutti tästä eteenpäin Jamie Moses ja vuosien 1975 ja 1978 välillä aikaisemmin The New Seekersin jäsenistöön kuulunut Peter Oliver. Vuonna 1978 Paper Lace levytti paikallisen jalkapallojoukkueen Nottingham Forest F.C.:n kanssa version kappaleesta We've Got the Whole World in Our Hands. Singlen b-puolella oli The Nottingham Forest March. Single pysytteli brittilistalla kuuden viikon ajan ja sen paras listasijoitus oli 24. Alankomaissa mainittu sinkku nousi top teniin. Aikaisemmin Billy Furyn kitaristina vaikuttanut Chris Raynor liittyi Paper Laceen vuonna 1978. Paper Lace tuli lopulta tiensä päähän vuonna 1980. Kolme vuotta myöhemmin Morris ja Raynor kasasivat yhtyeen uudella lineupilla, jossa Wright ja Fish eivät olleet enää mukana. Vuonna 1997 Wright liittyi yhtyeeseen Sons and Lovers, jonka jäsenistöön hänet on edelleen listattu. Vuonna 2011 Carlo Paul Santanna liittyi uudelleen Morrisin ja Raynorin johtamaan Paper Lacen kokoonpanoon. Nykyisen nimeä Paper Lace käyttävän yhtyeen kokoonpanon muodostavat solisti/kitaristi Carlo Paul Santanna, soolokitaristi/solisti Chris Raynor, basisti/solisti Graham Wyvil ja rumpali/solisti John Raynor. Myös Chris Morris osallistuu valikoidusti yhtyeen konsertteihin. Phil Wright jatkaa esiintymisiä yhtyeen Phil Wright's Original 70s Paper Lace kanssa. Wright vaikuttaa yhtyeen solistina ja leadvokalistina ja sen kokoonpanon muodostavat muilta osin basisti/solisti Cliff Fish, kosketinsoittaja/solisti Dave Major ja soolokitaristi/solisti Phil Hendricks. Vuodesta 2015 lähtien Wright on ollut jäsen yhtyeessä The Original Jukebox Heroes. Muilta osin yhtye koostuu muusikoista, joilla on perintönsä glam rockin saralla.Wrightin johtamasta Paper Lacen kokoonpanosta Original Jukebox Heroesissa vaikuttavat lisäksi Major ja Hendricks.Yhtye on levyttänyt uudet versiot alun perin albumilla Paper Lace and Other Bits of Material julkaistuista kappaleista. Kyseinen albumi on nimeltään It's Worth It ja se on omistettu 14. huhtikuuta 2023 73 vuoden ikäisenä syöpään menehtyneelle yhtyeen originaalibasistile Cliff Fishille.
I'm Crying on brittiläisen, Newcastle Upon Tynestä kotoisin olleen rhythm and blues-yhtyeen TheAnimalsin kappale, joka edusti harvinaislaatuisesti yhtyeen omaa, eli solisti Eric Burdonin ja urkuri Alan Pricen tuotantoa. Kappale ilmestyi singleformaatissa syyskuussa 1964 ja siitä muodostui yhtyeen toinen myös Yhdysvalloissa menestynyt kappale aikaisemmin samaisena vuonna julkaistun House of the Rising Sunin jälkeen. Britanniassa I'm Crying oli parhaimmillaan singlelistan kahdeksantena, Kanadassa kuudentena ja Billboardin Hot 100 -listalla sijalla 19. Yhdysvalloissa kappaleen menestystä voi siis pitää edeltäjäänsä nähden suhteellisen vaatimattomana. Niinpä The Animalsin omaa tuotantoa edustavat kappaleet julkaistiin tuosta eteenpäin ainoastaan yhtyeen singlejen b-puolilla. Mainittu käytäntö muuttui kuitenkin vuonna 1966, jolloin The Animalsin levyjen tuottajaksi vaihtui Mickie Mostin sijaan Tom Wilson. I'm Cryingista on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon Paul Revere & The Raiders, The Pretty Things, Iggy Pop sekä Tom Petty and the Heartbreakers.
